Tuolta se Tuloo! -produktiossa kerätään rautatieaiheisia tarinoita ja muistoja uutta musiikkinäytelmää varten. Musiikkinäytelmä tulee kertomaan Seinäjoen ja sen lähialueen historiasta ja rautateiden vaikutuksesta kaupungin kehitykseen sodan jälkeisten vuosikymmenten jälkeen.
Syksyllä 2020 rautatieaiheisia tarinoita kerättiin Seinäjoen Seudun Kehittämisrahasto Liiveri ry:n sekä Alfred Kordelinin säätiön tukemana teatteriohjaaja Tero Heinämäki ja kulttuurituottaja Aili Viitasen toimesta. Tarinoita kerättiin Seinäjoen, Ilmajoen, Jalasjärven, Peräseinäjoen, Ylistaron ja Nurmon alueilta kirjastoissa järjestettyjen avoimien tarinankeruutapahtumien sekä yksittäisten haastattelujan kautta.
Tarinoita kertyi runsaasti ja haluammekin kiittää kaikkia hankkeeseen osallistuneita. Olemme koonneet alle muutamia valikoituja tarinoita ja muistoja tarinankeruukiertueemme varrelta.
Tarinoita rautateiltä
SEINÄJOKI
Höyryvetureista:
Höyryveturien plyyshiverhoillut penkit olivat kovia. Höyryveturilla matkattiin Seinäjoelle. Veturin jyskeessä ja höyryn päästössä oli juhlallista tunnelmaa. Höyryjunan tavarahyllylle menivät pienimmät nukkumaan. Tavarahylly oli kiinteä ja verkollinen.
Seinäjoellakin nähtyjä junalegendoja:
Joensuun Elli on ilmeisen tunnettu hahmo ympäri Suomen. Elli oli hankala tyyppi, joka myi pahvimukeista kossua junissa. Tarinoiden mukaan hän myi myös itseään. Elli nukkui öitä junissa ja oli ilmeisesti koditon. – Esko Ketola
Joki-Kalle oli seinäjokelainen henkilö (Kalle Jokinen), josta tuli myös junissa jonkinlainen legenda. Kalle oli joka vuosi vankilassa lähinnä varastelusta. Varastelu saattoi osittain johtua siitä, että Kalle oli nälissään (oli varastanut ruokaa). Erään kerran Kalle istui junassa vapauduttuaan juuri linnasta. Hän otti kengät pois, ja koko vaunun täytti järkyttävä löyhkä hänen sukistaan, joita hän ei ilmeisesti ollut päässyt vaihtamaan kertaakaan vankilassa ollessaan. Muut matkustajat valittivat haisevasta Kallesta. Konduktöörinä toimiessani pyysin Kallea laittamaan kengät takaisin jalkaan, Kalle laittoi ja löyhkä loppui. – Esko Ketola
Muisto Seinäjoen juna-asemalta 1960-luvulta:
Tässä muisteluksessa elän 1960-luvun loppua. Serkkuni Marjatta oli opiskelemassa Helsingin Kätilöopistossa ja hän tuli viikonloppuna kotiinsa Lapualle. Junat kulkivat silloin vielä Haapamäen kautta ja tämä “Marjatan juna” tuli Seinäjoen asemalle varmaan hieman ennen puoltayötä.
Marjatta ei päässyt yöllä kotiinsa Lapuan Ylikylään vaan jäi yöksi mun kämpille sairaalan Tornitaloon.
Marjatta lähetti kortin ja pyysi, että tulen häntä vastaan asemalle, koska ei uskalla yksin kävellä Tornitaloon saakka. Tietenkin menin asemalle. Minulla oli aika uusi tosi muodikas minipituinen kaniturkki ja -lakki.
Odottelin ulkona asemarakennuksen seinustalla junan saapumista. Siinä lähellä oli mies, joka varmaan myös odotti junasta matkustajaa. Hänellä oli mukanaan koira, joka haukkui heti, kun vähänkin liikahdin. Arvelikohan koira, että tuossa olisikin oikein iso saalis? Koiran ja minun tapaaminen oli vain muutaman minuutin mittainen mutta vieläkin se on mielessä.
Onpa toinenkin muisto rautatieaemasta. Miten hyvää hernerokkaa siellä sai syödä.
– Eliina Viljanen
ILMAJOKI
Liian aikaisin tulevat kuulutukset:
Helsingistä Parkanoon matkasi henkilö, joka pimeässä hyppäsi liian aikaisin junasta pois. Kuulutukset tulivat junassa siihen aikaan hyvissä ajoin. Matkaaja päätyi lumihankeen jumiin junasta hypättyään. Hän pääsi irti ja lähti etsimään paikkaa, josta soittaa itselleen taksin. Hetken taivallettuaan matkaaja päätyi Torvelan tupaan, jossa tuvanväki oli hyvin humalassa. Hän sai käyttää puhelinta ja sai soitettua taksin. Ongelmana oli vain tietää missä ollaan, sillä tuvanväki ei humalaltaan saanut osoitetta kerrottua. – Mies Ilmajoelta.
Juna Kurikasta Kaskisiin:
Matkan varrella on jyrkkä nousu, jossa veturinkuljettaja sai näyttää taitonsa. Lähellä asunut Mäki-Hakolan isäntä kävi laittamassa kiskoihin ihraa tai voita ja jäi kuistille katselemaan kun juna saapuu. Junan renkaat “sutivat” tyhjää. Isäntä tokaisee “loppuko honka pannusta?” – Mies Ilmajoelta.
JALASJÄRVI
Olen syntynyt vuoden -51 alussa. Kaksi -47 syntynyttä Kallea ehdotti vuonna 1957, että lähdetään Seinäjoelle katsomaan junia. Silloinen matka Jalasjärveltä oli yli 40 km pyörällä ajaen. En ylettynyt istuimelle. Pojilla oli joku ropo, joilla saatiin reikäleipä asemalta ja pullo limsaa. Tasajako ja maistui ilman höysteitä. Matkalla ilmeisesti juotiin hiekkamontulta vettä. Vanhemmat kyselivät illalla, että missä olet koko päivän ollut. Vastaus: Seinäjoella junia katselemassa. Eivät olisi uskoneet, elleivät vanhammat pojat olisi todistaneet. Mies -51
Lapsuuden muisto rautateiltä:
Asuin lapsena Jyväskylässä (1947 – 1961) ja meillä oli isän rakentama kesämökki pienen Palvajärven rannalla n. 20 km Jyväskylästä itään. Kesämökki valmistui 1951 ja sinne matkustimme junalla. Junat olivat höyryveturien vetämiä tai joskus lyhyitä ruskeita moottorivaunuja, motteja. Jyväskylässä oli vilkas rataliikenne, ja nuoremman veljeni kanssa suosikkilenkkimme kulki ratapihan ylittävälle ”junasillalle”.
Kerran olimme veljeni kanssa viettäneet taas hyvän tovin ratapihan liikennettä seuraten. Pienikokoinen vaihtoveturi liikkui sillan ali useampaan kertaan. Junan kuljettaja ja lämmittäjä lienevät kiinnittäneet meihin huomiota, sillä veturin ilmestyessä jälleen kerran altamme näkyviin sen piipusta tuprahti sakea nokipilvi, joka värjäsi kasvomme mustiksi. Kun saimme pahimmat noet naamaltamme, jatkoimme matkaamme.
Radan varren seisakkeilla oli yleensä kieltotaulut, joissa ilmoitettiin, että radalla liikkuminen ja veräjien auki jättäminen on sakon uhalla kielletty. Palvajärven seisakkeella ei tuollaista taulua ollut, sillä mökkiläisten piti kulkea noin puolen kilometrin mittaisen kallioleikkauksen läpi ratakiskojen vieressä tai välissä päästäkseen veneilleen. Palvajärven rannalla oli ainakin kahdella konduktöörillä kesämökki/asunto. Toinen oli Tiirinen, toinen Kuikka. Joskus kävi niin, että jos jompikumpi noista miehistä oli vuorossa ja motissa tai myöhemmin lättähatussa oli mökkiläisiä rakennustarvikekuormineen, konduktööri seisautti junan järven rannan kohdalla, jolloin lastit saatiin nopeasti maahan ja siitä lyhyen kantomatkan jälkeen veneisiin. – Ei silloin ollut kenelläkään kiirettä, joten tuo ylimääräinen lyhyt pysähdys ei aiheuttanut minkäänlaista harmia muille matkustajille.
Me tenavat rakastimme rataa ja siellä liikkumista. Osasimme ulkoa henkilöjunien aikataulut, tavarajunat olivat aina yllättäviä. Seisakkeelle ilmestyi mökkivuosiemme aikana kioski, josta sai kuiva-aineita, säilykkeitä ja virvoitusjuomia, ja me lapset kävimme yleensä kauppalista mukanamme ostoksilla. Meidän mökiltä oli kilometrin soutumatka radan varteen ja siitä tuo kallioleikkauksen läpi tai joskus sen yli kulkeminen. Kun kuljimme kallioleikkauksen läpi, kilpailimme tavallisesti siitä, kuka pystyy kävelemään pisimmän matkan yhtä kiskoa pitkin. Joskus hyppäsimme radan sivuun tavarajunan lähestyessä ja seisoimme selkä kalliota vasten odottamassa junan porhaltamista ohitsemme. Joskus laitoimme ”Kekkosen kyyneleen” eli silloisen yhden markan rahan kiskolle ja katsoimme sitten ihaillen litistynyttä ja teräväreunaista metallilättyä, joka junan jäljiltä kiskoille tai sen viereen jäi.
Palvajärvestä seuraava seisake oli Haapanoro, jonka laiturilla seisten näkyi Pönttövuoren tunnelin suuaukko. Usein kävelimme Lehtosen maatilan peltojen ja metsien halki tuonne Haapanoroon odottamaan veturin ilmestymistä tunnelista. Järven ja Haapanoron seisakkeen välissä oli hiekkaleikkaus. Kerran leikin isoveljen ja pikkuveljen kanssa junarosvoja. Meillä oli itse tehdyt jousipyssyt ja niihin sopivat nuolet. Piilouduimme hiekkaleikkauksen reunoilla kasvavien pensaitten taakse odottamaan junaa. Pian ilmestyikin pitkä tavarajuna Haapanoron suunnasta matkalla kohti Jyväskylää. Isoveljen käskystä ammuimme kaikki junaa. Veljien nuolet kopsahtivat tavaravaunujen kylkiin pudoten siitä radan varrelle, mutta minun nuoleni lensi kaaressa korkealle ja jäi pystyyn avovaunuun, jossa oli sahanpuruja. Kyllä meitä nauratti, kun ajattelimme lastin purkajien hölmistyneitä ilmeitä heidän löytäessään nuolen purujen seasta.
Rautateillä liikkuessamme opimme myös ensimmäisiä ruotsinkielisiä lauseitamme: Spotta ej på golvet. öppna och stäng dörren genom att trycka på knapparna bredvid dörren.
-Marja Harju, Jalasjärvi
PERÄSEINÄJOKI / SYDÄNMAA
Sota-aikaa Sydänmaan rautatieasemalla:
”Aseman virkailijoilla oli pitkään velvollisuutena hoitaa postiasiat. Sotavuosina tuli tavaksi, että iltapostijunan tultua noin klo 8.00 posti jaettiin asemalla. Juna toi paljon rintamalta lähetettyjä kenttäpostikirjeitä ja siksi se kiinnosti. Sehän keräsi kaikenikäisen väen. Joukossa oli myös joko vuorolomille päässeitä tai haavoittumisen takia toipumislomalla olevia sotilaita. Rautatiekalusto oli lujilla. Joka päivä kulussa olivat järjestelyjunat ja kappaletavarajunat. Järjestelyjunat toivat tyhjiä vaunuja asemille ja ottivat kuormatut mukaansa. Kappaletavarajunat toivat pienempiä tavaroita, jotka asema- ja junahenkilökunta purki ja kärräsi aseman makasiineihin, joista tavarat tilanneet henkilöt ne noutivat. Jopa porsaita myytiin suoraan junanvaunuista. Asemille tiedotettiin junan kulkuajat ja niin tiedettiin tulla porsaiden ostoon! Karjalaisväestöä pääsi pariksi vuodeksi kotikonnuilleen, kun heidän kotipitäjänsä oli vallattu takaisin. Sakkolan pitäjässä oli porsastuotantoa, ja sieltä tuotiin porsaita vaunulasteittain tännekin. Kun ostajat asemalla olivat omansa saaneet, jatkoi juna matkaa seuraavalle asemalle.” – Reino Kallio, eläköitynyt rataesimies
YLISTARO / ISOKYRÖ
Isonkyrön asemanhoitajana:
Vanha ihminen astuu ulos junasta itkien. Kysyin “mikä hätänä?”. “Nousin väärään junaan, kun olisi pitänyt mennä pohjoisen Kemijärven junaan ja sieltä vielä vähän matkaa kotiin.” “Tässä on vielä tunti aikaa seuraavaan junaan. Mennään keittämään kahvit, minulla on tuoretta pullaa kaupasta haettuna.” Kysyin onko nälkä, minulla on voileipiä, joista riittää teillekkin. “Kiitos kyllä kelpaa, siitä onkin aikaa, kun viimeksi söin.”
Mummu kertoi mistä oli tulossa ja minne menossa. Sitten tuli taas itkua, kun tuli tuli kysymys miten saada sana hakijalle Kemijärvelle. Kerroin, että voin soittaa Kemijärven asemalle, että ilmoittavat hakijalle missä olet ja koska olet perillä. Kysyin nimen, jota en muista enää. Soitto Kemijärvelle ja ilmoitus nimellä, että ei tule noin klo 21 illalla tulevassa junassa, vaan tulee seuraavalla, joka on noin klo 24 perillä. Mummu oli tyytyväinen, kiitteli ja halasi. Sekös lämmitti sydäntäni ja toi hyvät muistot siitä, mitä voimme tehdä toisten hyväksi.
Ikävin tapahtui kun lähetin junan matkaan Vaasan suuntaan. Juna pääsi laiturin päähän ja oli juuri kääntynyt mennäkseni asemalle. Aseman vastapuolella olevalla varastolla olivat miehet pihalla ja viittoilivat laiturille. Silloin huomasin ihmisen makaamassa maassa. Matkustaja oli myöhästynyt ulostulossa ja hypännyt liikkuvasta junasta ulos. Hän kaatui selälleen laiturille lyöden päänsä. Viljavaraston miehet jäivät hoitamaan naista ja itse menin soittamaan ambulanssin. Silloin ambulanssi tuli Laihialta ja sen tulo kesti 20 min. Loukkaantunut nainen oli tuttu kylältä. Hän selvisi aivotärähdyksellä. Ei jäänyt kuitenkaan mitään pahempaa vaivaa tapahtumasta.
Seuraava tapahtui aamupäivällä noin klo 10:20 aikaan, kun ratavartija tuli resiinalla Seinäjoen suunnasta asemalle, jossa vaihdettiin muutama sana. Tästä hän lähti Vaasan suuntaan ja matka oli Vedenojalle kotiin. Juna tuli Seinäjoen suunnasta ja lähetin sen Vaasan suuntaan klo 11:00. Lähdin kotiin syömään kun oli pidempi tauko seuraavaan junaan. En kerinnyt kuin saada lautasen eteeni kun puhelin soi: “Tule takaisin asemalle, ratavartija on jäänyt junan alle”. Sydän hyppäsi kurkkuun ja lähdin nopeasti asemalle. Siellä selvis, että turma oli sattunut Ventälän ylikäytävän kohdalla. Se päivä oli surullinen ja yöllä ei saanut kunnolla nukuttua.
Mukavakin tapaus sattui, kun aamulla tuli soitto ja hätääntyny nuorimies ilmoitti olevansa vähän matkan päässä mopo rikki: “Voitko hakea junalle, kun pitäisi päästä ammattikouluun Seinäjoelle”. “Selvä, tulen hakemaan sinut ja aikaa on 15 min”. Poika pääsi junaan ja pojan isä tuli käymään asemalla puolilta päivin. Yllätys oli suuri, kun pojan isä toi minulle itse tehtyä kotijuustoa kiitokseksi. Lämmitti sydäntä. – Pertti Mikael Vieri
Työläisjunat:
Kertoja on matkustanut ensimmäisen kerran työläisjunalla tammikuun 10. päivä 1960-luvulla. Lähtö Vaasasta. Pitkä juna on jäänyt mieleen. Työläisjunassa oli puupenkit. Juna piti kovaa meteliä. Miehet pelasivat korttia junassa. Konduktööri ”Jokke” ei pitänyt kortinpeluusta ja heitti kortit junan ikkunasta pihalle. Korteilla ei saanut pelata julkisella paikalla. – Nainen Ylistarosta
Vakiojunankäyttäjistä muodostui oma porukkansa. Joka päivä tervehdittiin, juteltiin, tehtiin käsitöitä, seurattiin junankulkijoiden kohtaloita (nuoret menivät naimisiin). Konduktöörille annettiin kauravelliä. -Nainen Ylistarosta
Lättähatulla matkattiin Seinäjoelta Ylistaroon: armeijapoika nukkui oven edessä. Konduktööri huusi ”ryssät tulee ja sinä vain nukut” Sotilaspoika pinkaisi heti pystyyn. – Mies Ylistarosta
NURMO
Junan käytävää tuli pieni kissanpentu, noin kaksi kuukautta vanha. Otin sen syliin. Noin vartin päästä tuli vaunuun down-tyttö, joka kutsui kissaa ”kis-kis”. Hän otti kissan innokkaasti syliinsä lujaan halaukseen. Herkistyin tästä näystä. Tyttö oli etsinyt kissaa koko vaunun, viisi vaunua läpi oli kissa päässyt tulemaan. Kun jäin junasta tyttö heilutti minulle. – Mies Nurmosta
Kaulaan ja ranteisiin asti tatuoitu mies istui vastapäätä. Mies ajoi itsensä raivon tilaan ja otti povaristaan lihakirveen. Yritin rauhoitella miestä ja sanoin: ”Konduktööri heittää sut pihalle jos tuollain heilut”. Mies nousi keskelle käytävää ja totesi, että iskee kirveellä konduktööria otsaan. ”Elähän nyt”, sanoin. Sain miehen rauhoittumaan kunnes taas hän ajoi itsensä raivon partaalle. Taas sama juttu- kirves esiin ja ”Voisin vaikka tappaa jonkun”. Kysyi sitten olenko matkalla Ouluun. En ollut. Mies antoi puhelinnumeronsa, että ”soita jos haluat, että tapan jonkun”. Mietin kerran puhelinkopin ohi mennessäni, että soittaisinko, mutta jäi tekemättä. – Mies Nurmosta
POSTIJUNA SAAPUU RUHAAN (san. Tero Heinämäki)
- Tatsuunan oven päällä kilvessä lukee Ruhan lisäksi Byxa
Keisarikunnan kieli oudosti pukee, kirjoitusasu on metka
Valta on venäjällä pienen kylän yllä
Ruotsin kieli on käytössä kyllä
Ventsali avautuu kun asemalle astuu
Pilettiluukusta konttuuriin saa kurkistaa
Postijuna saapuu Ruhaan, saapuu Ruhaan - Tarkistusmatkansa ku ratavahdit tekee hetken vetävät lonkkaa
Kahreksan maissa alkaa ihmisiä tulla, matkata vois vaik Roomaan
Huomaa savusta, hei kaikki nyt mukaan!
Saapuu postijuna ajoissa Ruhaan
Iivari laiturille vikkelästi tulee
Pysäkinhoitaja kansaa katsoo ja nyökkäilee
Postijuna saapuu Ruhaan, saapuu Ruhaan - Touhulla kovalla kun höyrypilven läpi veturi asemalle ajaa
keltainen vaunu sieltä postisäkit lentää kaaressa maahan lujaa
Tyylillä Kontettööri platformulle astuu
lippaan käsi siihen ratavahdit vastaa
Iivarista rituaali juhlava ja fiini
rautatieperinne vanhaa on mutta voimissaan
Postijuna saapuu Ruhaan, saapuu Ruhaan - Toiset ne asioimaan kirkolle menee, jotku edemmäskin joutaa
pilliinsä viheltääpi konduktööri sitten kovaa perähän huutaa
”Lähtee juna, matkustajat vaunuihinne”
Iivari valpastuu junan soi pilli
Nostaa lipun ylös, vihreetä näyttää
Merkkinä on se veturille täyttä höyryä vaan
Postijuna saapuu Ruhaan, saapuu Ruhaan - Iivari myhäillen ventsaalin läpi konttuurin puolelle saapuu
muutaman postisäkin selässä kantaa, ”anna jo posti mun mukaan!”
Huutaa isäntä, on sillä jo kiire
Miettii toiset, huono on piirre
Ilmoitus Lapuan asemalle kuuluu
Ruhasta lähteny juna on kahreksanviistoista
Postijuna saapuu Ruhaan, saapuu Ruhaan
ORISMALA
Lilli, Maija-mumman tyttö / maaliskuun 2. päivä 2020
Maria Kaaprontytär Lappalaisen os. Immosen muistolle
Kesä 1957
”Lilli-lapsosein, miss sie oot?” Kuulen kyllä Maija-mumman huutelun. Mutta en halua vastata. Olen omassa, vastalöydetyssä, ihmeellisessä maailmassani. Tuoksuvassa maailmassa, jossa on lämmin, jossa surisee ja pörisee. Ihan korvia kutittaa. Korkealta pääni päältä auringon valo tunkeutuu säteilevinä kimppuina alas mustaan multaan asti, aivan käsieni ulottuville asti. Kyhjötän kyykyssä korkeiden, jäykkien kukkavarsien keskellä, sinisessä hämärässä. Valojuovat lämmittävät tummaa päälakeani. Ojentelen kämmeniäni ylöspäin kohti tummansinisiä kukintoja. Katselen kuinka paksut, pörröiset lentelijät vierailevat kukinnoissa. Ne lentävät kukin vuorollaan sisään ja ulos, kypärännäköisestä kukasta toiseen. Lentelijöillä on kiire, ne viis välittävät pienestä tarkkailijastaan.
Olen niin iloinen näkemästäni, että huuliltani pääsee pieni naurun tirskahdus. Mummakin sen tirskahduksen, totta vie, kuulee. Mumma näkee minut ja sanoo pehmeällä murteellaan: ”Sielkö sie oot Lillisein, ukonhattuin keskell. Tule pois, ettei kimalaiset siuta pistä.” Minua vähän harmittaa tulla piilopaikasta pois. Harmistus on pian tipotiessään, sillä Maija-mumma tarjoaa tuvan pöydän ääressä kahvikupista pullamössöä pikkulusikalla suoraan suuhuni. Mumman musta huivi on kiedottu otsalle, melkein kulmakarvoihin asti. Huivin solmu on niskan puolella.
Kesä 1958
Minulla on matka-asuna vaaleansininen kesämekko, tummansinen kuvioneulevillatakki ja kukkakankaasta ommeltu kesälakki, jonka nauhat on solmittu leuan alle. Jalassa minulla on valkoiset nilkkasukat ja sandaalit. Pidän kovasti asustani, erityisesti lakista. Se on kaunista kangasta, siinä on vaaleanpunaisia ruusunkukkia. Matkustan isän kanssa höyryjunalla Vaasasta Orismalaan. Junan veturi puuskuttaa ja puhkuu. Välillä huomaan, kuinka veturin piipustaan puhaltamat vaaleat pilvet vaeltavat matalalla vaunun ikkunoiden edessä. Olen iloinen, kun saan istua ikkunan puolella ja katsella ohi vilahtelevia maisemia. Juna pysähtyy joka asemalla. Voi kuinka hauska on seurata ihmisiä, joita tulee ja menee matkatavaroineen. Virkapukuinen, hymyilevä konnari kulkee käytävää edestakaisin huudellen asemien nimiä ja tarkastaa matkustajien lippuja. Iloinen puheen sorina kaikuu korvissa. Junan pillin toistuvat, kimeät vislaukset saavat minut, herkkäkorvaisen, joka kerta hätkähtämään. Sitten juna pysähtyy, enkä näe ikkunasta asemarakennusta. Kysyn jännittyneenä isältä, että menikö veturi rikki? Isä rauhoittelee:
”Veturi juo vettä ja sille lastataan halkoja syötäväksi, että se jaksaa jatkaa matkaa Seinäjoelle asti. Ja, että se jaksaa kuljettaa kaikki nämä matkustajat, meidätkin, omille asemillensa.” Huomaan hienon vesikarahvin juomalaseineen vaunun seinällä telineessä. ”Isä minuakin janottaa”, henkäisen. Isä käy hakemassa minulle lasillisen lämmintä vettä ja kylläpä se maistuu hyvältä, melkein sitruunasuudalta.
Saavumme Orismalan asemalle. Veturin pilli vislaa saapumisen merkiksi ja juna pysähtyy hitaasti, pyörät kirskuen. Vaunun portaat ovat korkeat, niinpä isä nostaa minut asemalaiturille. Asemapäällikkö hienossa, kiiltävänappisessa asussaan on junaa vastaanottamassa. Hän katsoo, että ihmiset pääsevät turvallisesti junasta pois. Jokunen matkustaja myös nousee junaan laukkuineen. Asemapäällikön on aika lähettää juna jatkamaan matkaa. Hänellä on kädessään merkinantovälineet, joilla hän viittilöi veturinkuljettajalle lähtöluvan. Veturi, väkevä rautahepo, vetää puhkuen ja savuten tummanpuhuvat vaununsa jatkamaan matkaa. ”Maaatkaaan teeekkooon, maatkaan teekkoon, matkan tekkoon”, kolkkaavat pyörät. Rautatiesema on jännittävä, vähän vaarallinen paikka. Siellä tuoksukin on erilainen kuin missään muulla. Toinen käteni on isän kädessä, vapaalla kädellä vilkutan junan perään, kunnes se katoaa radan loivan
kaarteen taakse. Veturin piipustaan puskema savupilvi näkyy vielä pitkään taivaalla.
Asemalta on lyhyt matka Maija-mumman tuvalle. Asemalaiturilta näkyvät sekä Maija-mumman, että Vieno-mumman tuvat, kumpikin omalla puolellaan rataa. Kuljen isän kanssa pölisevää, kapeaa kylätietä pitkin. Isä kantaa kassia, johon on pakattu minulle vaihtovaatteita. Pian mumman valkoinen tupa jo pilkottaa tien mutkan jälkeen isojen puiden takaa. Tuvan seinät ovat hauskasti röpelöiset. Isä sanoo, että tupa on rapattu.
Kuljemme pihaan kukkivan aidanteen läpi. Siinä on ihmisen mentävä, kapea kulkuaukko.
Mumma istuu kahdenistuttavalla penkillä pihamaalla. Hän on tullut meitä odottamaan. Mummalla on tummanharmaa mekko ja sen päällä kirjailtu, harmaaruudullinen lappuessu. Päässä hänellä on tuttu musta huivinsa. Hän näyttää pieneltä ja laihalta.
Minua alkaa ujostuttaa ja piiloudun isän selän taakse. Muistan, että isän on lähdettävä seuraavalla junalla takaisin kotiin ja minä jään mummalaan yksin. Ikävä alkaa heti kipristellä sydänalassa. Äiti on Vaasan sairaalassa, minulle on syntynyt siellä pikkuveli ja isän pitää mennä töihin. Siksi minä nyt seison täällä mumman tuvan pihamaalla isän selän takana ja nieleskelen kyyneleitä!
”Hai, sie, mie oon Allan”, kuulen lapsen huikkaavaan. Uteliaana kurkkaan isän selän takaa. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen poika seisoo mumman punaiseksi maalatun ulkorakennuksen edessä. Pojalla on kumipyöräiset maitokärryt edessään. ”Tuu istumahan kärryyhin, mä lykin ja verän sua näissä. Mummas kertoo, että sie oot Lilli. Mie asun tuas naapuris, oon taloos ottopoikana.” ”Saanko mennä?” kysyn ja isä nyökkää. Molemmat Maija-mumma ja isä hymyilevät ja katsovat toisiaan. ”Älä vie Lilliä kauas, ajelette vaan tuossa pihamaalla”, sanoo isä. ”Kah kohta myö syyvvään”, Maija-mumma lisää pehmeällä murteellaan. Koti-ikäväni jää taka-alalle siinä Allanin kanssa leikkiessä. Pidän tiukasti kiinni kärryn laidoista, kun Allan ajeluttaa minua pitkin pihaa. Hän on olevinaan hevonen, jota minä ohjastan.
Itken ikävääni, kun tulee aika isän lähteä kotiin. Isä juttelee lohduttavasti, että isä ja äiti tulevat minut pian hakemaan ja silloin näen myös pienen vastasyntyneen veljeni ensi kertaa. Maija-mumman hupulaisena Orismalassa aikani kuluu nopeasti ja saan leikkiä uuden kaverini Allanin kanssa vaikka joka päivä. Saatan mumman kanssa isän junalle. Vilkutan asemalaiturilla sumein silmin niin pitkään, että juna näkyy enää pienenä pisteenä. Kuulen veturin pillin vislauksen kaukaa. Näkemiin, huikkaan isälle mumman kanssa yhteen ääneen ja sitten lähdemme käsi kädessä kävelemään takaisin mumman tuvalle. Nenään tuoksuu terva, junan tupruttama savu ja nappikukat, jotka kukkivat kylätien pientareella.
Kevättalvi 2020
En muista koskaan nähneeni Maija-mummaa ilman mustaa huiviaan. Vasta paljon vanhempana ymmärsin, että huivi ja muukin mumman tummiin pukeutumien oli merkki leskeydestä. Immo-paappani oli kuollut vuonna 1956. Maija ja Immo olivat evakkoja, Laatokan Karjalasta. He olivat joutuneet lähtemään kotoaan Nivan asemakylästä ja olivat päätyneet lopulta Orismalan asemakylään Pohjanmaalle. Tietty surumielisyys huokui mummastani aina. En muista hänen koskaan nauraneen, hymyilleen kyllä. Hänen hiuksiaankaan en muista, ne olivat aina huivin alla piilossa. Maija-mumma kuoli astmakohtaukseen talvella 1962.
– Kirjoittanut Anne Ala-Mikkula
Tarinoita voi edelleen lähettää alla olevan lomakkeen kautta tai KoHon sähköpostiin kulttuurikoho@gmail.com. Kaikenlaiset tarinat ovat tervetulleita!
